Eteläkorealainen trillerisarja Squid game on ollut pitkään suoratoistopalvelu Netflixin katsotuimpien sarjojen joukossa ympäri maailmaa. Sarja kuvaa eteläkorean äärikapitalistista yhteiskuntaa ja sitä, mitä ihmiset ovat valmiita tekemään itselleen ja muille päästäkseen taloudellisista vaikeuksistaan.
Luokkaeroja ja köyhyyttä kuvaavat elokuvat ja sarjat vetoavat ihmisiin kansalaisuudesta riippumatta. Vuonna 2019 samaten eteläkorealainen trillerielokuva Parasite voitti parhaan elokuvan Oscarin. Kieltämättä oli vaikea kuvitella, että ei-amerikkaleinen elokuva voisi voittaa niinkin merkittävän ja keskeisen palkinnon, tai nousta kansainväliseen suosioon.
Onkin mielenkiintoista, miten juuri tämä aihe on viihdeteollisuudessa se, joka yhdistää ja toimii läpimurtona silloinkin, kun elokuvan kieli on outo.
Varallisuus ja siihen liittyvät ongelmat sekä luokkaeroihin liittyvät yhteiskunnalliset ongelmat taas yhdistävät jokaisen maan kansalaisia, ja niihin on helppo samaistua.
Loppupeleissä taloudellinen asema onkin se, mikä eniten erottaa ihmisiä: ei kulttuuri tai kieli. Keskiluokan elämä Etelä-Afrikassa on lähempänä italialaisen keskiluokan elämää kuin etelä-afrikkalaisen alaluokan elämä, tai näin ainakin Hans Rosling ja Ola Rosling kirjassaan Faktojen maailma väittävät.
On kieltämättä mukavaa, että viihteen kautta pääsee samalla vierailemana aivan erilaisessa maailmassa. En olisi itse kuvitellut muuten pääseväni pintaraapaisulla tutustumaan eteläkorealaisiin lasten pihaleikkeihin, ellen olisi katsonut Squid Gamea.
Onneksi on helppoa katsoa muutakin kuin samaa Hollywood-höttöä.
Ida Nurmi, alavutelainen oikeustieteen opiskelija