Tänä vuonna päätin vielä kerran viettää kesäloman, kuten saamattoman nuorison kuuluukin. En nimittäin hankkinut monien kavereideni esimerkistä huolimatta kunnollista kesätyöpaikkaa. Viime syksyn työelämään tutustuminen Viiskunnassa avasi kuitenkin oven avustajan hommiin, joten aika ei ole kulunut pelkästään sängynpohjalla makoillen.
Juttukeikat avustajana ovat kesän aikana vieneet paikkoihin, joihin en muuten olisi päätynyt. Parit perinteiset kesäjuhlat olisin varmaankin jättänyt välistä ihan vain laiskuuttani, mutta kun toimitukselta esitettiin pyyntö, tuli niihinkin kamera kourassa lähdettyä.
Haastattelut ovat avanneet myös mahdollisuuksia mielenkiintoisten ihmisten kanssa jutteluun. Ennestään tutunkin henkilön näkee eri tavalla, kun pääsee avustajan roolissa esittämään kysymyksiä, joita ei muuten kehtaisi kysyä. Ja kuinka jännittävää onkaan rupatella ihan vieraan ihmisen kanssa!
Hyvien puolien lisäksi hommassa on tietysti pieniä miinuksiakin. Kuinka noloksi se vetääkään, kun ystävällinen haastateltava tiedustelee: ”Oletkos sinä alan opiskelija ja kauankos sinä olet Viiskunnalle tehnyt töitä?” Siinä sitä sitten pitää keräillä oman egonsa rippeet ja vastata, että avustajahan minä vaan olen ja että lukioon menen syksyllä.
Ja voi niitä hetkiä, kun juttua varten on paljon materiaalia ja siltikään ei keksi, mitä kirjoittaisi. Kun tekstiä ei meinaa syntyä ollenkaan ja jos syntyykin, niin sitten se on surkeaa. Vai onko sittenkin pahempi, jos jutun pituus on suunnilleen 2000 merkkiä ja itse on jo kirjoittanut yli 3000 merkkiä täyttä asiaa, eikä keksi mistä karsia?
Emilia Rantanen, Viiskunnan avustaja