Makasin kirkkaiden valojen alla ja kuuntelin, kuinka polveani sahattiin ja hakattiin taltalla irti. Keinuin unen rajamailla, kun sain uuden, titaanisen polven, kuten yli 10 000 suomalaista vuosittain. Leikkauksen jälkeen ortopedi pyöritti päätään: Rustoa ei ollut yhtään jäljellä ja luutakin oli kulunut pois.
Monta vuotta olin linkannut kipeällä polvella, mutta kun päätin, että leikataan, pääsin leikkaukseen toivomanani aikana ja leikkauksen teki sama ortopedi, joka oli toisen polven leikannut seitsemän vuotta aikaisemmin. Kiitos Kuusiolinnan.
Leikkauspäivän iltana hoitaja tuli Eevan kanssa (kävelyä tukeva teline) sanomaan: Nyt lähdetään kävelemään. Hetken päässäni vilahti ajatus: entä jollei polvi kestä? Entä jos haava avautuu? Mutta vakuutin itselleni, etten ole ensimmäinen tekonivelpotilas, joten hoitaja kyllä tietää. Eevan ja kipulääkkeiden tuella kävely onnistui yllättävän hyvin.
Kolmen yön jälkeen pääsin kotiin kipulääkkeiden kanssa ja kymmenenä iltana on pistettävä lääkettä, joka estää tukokset verisuonissa. Parin viikon päästä hakaset haavasta poistava terveydenhoitaja kehui haavaa erittäin siistiksi ja hyvin parantuneeksi.
Päivä päivältä lääkkeet vähenivät. Silti olo parani ja kipu väheni. Aina ei ollut riemua kääntää ja ojennella leikattua polvea, mutta oli muistettava lopputulos!
Sairaalassa sanottiin: me teemme perustyön, mutta on potilaasta kiinni, kuinka hän kuntouttaa jalkansa. Kuukauden päästä mietin: voiko kävely todella olla näin helppoa? Erittäin hyvien ohjemonisteiden lisäksi fysioterapeutti antaa neuvoja ja tarkistaa edistymisen. Onpa ihanaa kävellä, kun kipua ei ole eikä jokaista askelta tarvitse miettiä, uskaltaako sen ottaa vai ei ja miten.
Lääketiede on ihmeellistä! Toivottavasti hyvät palvelut pysyvät myös tulevaisuudessa kaikkien saatavilla.
Kirsti Mäkelä, Viiskunnan toimituksen avustaja