Melko tuoreena kaupunkikoiranomistajana olen herännyt miettimään sitä itseään. Perheeseemme on kuulunut aiemminkin koira, mutta maalla ei ole tarvinnut liiemmin uhrata ajatusta sille, mihin lemmikki sattuu läjänsä tekemään, kun peltoa ja metsää on riittämiin. Nyt asiaa on katsottava aivan uudesta näkövinkkelistä.
Meillä sesse tekee suuremmat tarpeensa vähintään kahdesti päivässä eli aamu- ja iltalenkillä. Päivälenkkiä teen harvemmin itse, joten en tiedä, kuinka kellontarkkaa toiminta on silloin. Epäilenpä, että isompi hätä on silloinkin enemmän sääntö kuin poikkeus.
Suurin osa lenkeistämme kulkee päivästä toiseen samoja reittejä. Hätä yllättää tavallisimmin enintään 300 metrin päässä kotiovelta eli jokaisen lenkin varrella on useampia meidän kullanmussukan käyttämiä vessoja. Koira myös nuohoaa päivästä toiseen samat ojanpohjat, jotka siis toimivat hädän iskiessä vessana.
En voi olla miettimättä, miltä meidän tutut leikkipolut näyttäisivät keväällä, jos en keräisi koirani jätöksiä.
Enkä voi olla miettimättä, missä kunnossa karvakamun tassut ja turkki olisivat sen nuohotessa lumien sulettua ojanpohjia, jos en keräisi sen jätöksi. Puhumattakaan omista kengistäni. Voin jo valmiiksi pahoin, kun mietin, kuinka jokaisen lenkin jälkeen koira pitää viedä pesulle. Mielikuva ei houkuttele.
Tunnustan, etten ole täydellinen, enkä ole kerännyt kaikkia meidän sessen kakkakikkareita. Niitä on ojanpohjilla kuitenkin vain deseissä tai korkeintaan muutamalla litralla mitattava määrä, ei ämpärikaupalla, kuten olisi siinä tapauksessa, jos en olisi luuhannut koirani perässä pientareilla ja ojissa. Miten on sinun koirasi jätösten laita? Toivottavasti en joudu keväällä koiran pesuhommiin sinun laiskuutesi tähden.
Ella Nurmi, päätoimittaja