Viime kuun Tiede-lehdessä (8/2015) Marko Hamilo kirjoitti artikkelin koululiikunnasta. Lyhyesti artikkeli kertoi siitä, miten kouliikunnan kilpailuhenkisyys vaikeuttaa hieman heikompien tai ei-niin-innokkaiden oppilaiden intoa osallistua. Jutussa ehdotettiin, että koululiikunta jaettaisiin liikuntaan ja urheiluun; urheilu olisi kilpailuhenkisempää ja liikunta olisi taas hieman rennompaa, ja siinä pääpaino olisi lajien monipuolisuudessa.
Väittämät ja ehdotukset olivat artikkelissa kiinnostavia. Pystyn myös samaistumaan moneen asiaan, joita jutussa esiteltiin koululiikunnan haittapuolina.
Varmasti monella on ollut erityisen nöyryyttävää joukkueiden valitseminen. Valitaan kaksi henkilöä, jotka valitsevat rivistä vuorotellen omia joukkuetovereitansa. ”Parhaimmat” ja suosituimmat valitaan aina ensin, ja viimeiseksi jääneitä mittaillaan päästä varpaisiin. Kenestä aiheutuu vähiten haittaa joukkueelle? Jos valitsimme tuon tyypin, häviämmekö koko pelin? Tietysti häviö on aina myös sen tyypin vika, joka ei ole yhtä innokkaasti mukana kuin muut oppilaat.
Ainakin ala-asteella ja yläasteella on monesti tapana, että jos saa hyviä tuloksia liikunnassa, saa palkkioksi tikkarin, Oukkidoukin tai muun vastaavan. Usein ne tulokset ovat sellaisia, joita voi mitata ajalla tai mittanauhalla. Entä jos muissa aineissa olisi samalla lailla? Jos osaat laittaa saksan verbien päätteet oikein, saat tikkarin. Jos et, saat katsella sivusta, kuinka luokan priimukset nauttivat palkinnoistaan.
Entäpä jos liikunnasta ei enää annettaisi numeroa? Se voisi olla hyvä ratkaisu, joka vähentäisi paineita, edes pikkuisen. Ala-asteella sanottiin, kuinka koulun ulkopuolinen liikunnan harrastaminen vaikuttaa numeroon. Eikö koulussa arvosanat pitäisi antaa sen mukaan, mitä koulussa tekee? Se, että luen historiaa vapaa-ajallani, ei ole vaikuttanut suoraa historiannumerooni, eikä se varmaan koskaan vaikutakaan.
Kiihkoilija, oman elämänsä maisteri