Kun on pidemmän ajan ulkomailla, tulee usein kaivattua suomea ja Suomeen, sekä tietysti suomalaista ruokaa. Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sanoa, etteivät ruisleivän puutteesta johtuvat vieroitusoireet ole pelkkää puolitosissaan otettavaa puhetta.
Vaikka vieraan maan kieltä ymmärtäisikin kohtalaisesti ja maassa osa ihmisista puhuu suomea vain pienillä vaikeuksilla lausumisen ja sanojen muistamisen suhteen, puuttuu puheesta kuitenkin eräänlainen rytmi.
Kuulemma suomi kuulostaa japanilta. Ja suomalaisten aksentti englantia puhuessa muistuttaa lähinnä venäläisten aksenttia, joka ei toisaalta ole mikään ihme, onhan suomalaisten lausuminen vähän niin ja näin. Yksinkertaisesti ei tule kauhean usein puhuttua englantia, eikä ainakaan peruskoulujen englannintunneilla lausumiselle anneta niin paljon huomiota kuin esimerkiksi kieliopille.
Tuntuu, että suomalaisen peruskoulun kielenopiskelu on koulumaailman versio evoluution umpikujasta. Suoraan sanottuna viimeiseen muutamaan vuoteen ei olla tehty englannintunneilla muuta kuin kerrattu samoja asioita kolmatta kertaa saman vuoden aikana. Kertaus on opintojen äiti, mutta siinä ajassa perusteet ovat varmaan hallussa sen verran hyvin, että opittua asiaa voi alkaa soveltaa.
Tunneilla voitaisiin yksinkertaisesti käyttää kieltä enemmän – puhua ja kirjoittaa. Tehdä muutakin kuin kirjan tehtäviä. Kukaan ei ole seppä syntyessään, ja jos virheitä tulee, ne voi aina korjata ja sitä kautta oppia taas enemmän ja enemmän, muutakin kuin sitä, mitä kirjassa opetetaan.
Ai niin, ulkomaille voi ja kannattaa pakata ruisleipää mukaan. Tuskin sitä nenäänsä pitkin katsotaan, pitäähän makunystyröitäänkin ajatella. Ja saksalaisessa koulussa en olisi tahtonut englannintunnin loppuvan. Siellä keskusteltiin ajankohtaisista uutisaiheistakin – englanniksi.