Maria Pettersson kirjoitti viikonvaihteen Helsingin Sanomissa vastuunpakoilusta. Hänen kolumninsa käsitteli sitä, miten kaveripiiri tiesi lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä tuomitun miehen mieltymyksistä, muttei tehnyt mitään estääkseen miestä toteuttamasta mieltymystään. Kirjoitus oli aihepiirinsä takia pysäyttävä ja ajatuksia herättävä.
Kolumni toi ravistelevalla tavalla esille sen, mikä meitä ihmisiä usein vaivaa. Me näemme ja me tiedämme, mutta kukaan ei puutu.
Seksuaalirikokset ovat ääriesimerkki tapauksesta, jossa koko yhteisö voi kollektiivisesti sulkea ikävältä asialta silmänsä, mutta samaan ilmiöön törmää lähes päivittäin. Kyse voi olla vaikkapa lasten tekemästä pienestä ilkivallasta, läheisen alkoholiongelmasta tai siitä kylänmiehestä, jonka tapana on ajella juovuksissa. Moni näkee, vielä useampi tietää, mutta kaikki ummistavat silmänsä. Kukaan ei ota asiaa puheeksi tekijän kanssa tai ilmoita poliisille.
Petterssonkin toteaa, että julkiseen salaisuuteen liittyy usein se, että ihmiset elävät toivossa. Toivossa siitä, ettei mitään vakavaa sattuisi. Jos sattuu, kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että tapahtunut oli odotettavissakin. Sitä en vain millään pysty ymmärtämään, miksei asiaan voisi puuttua jo etukäteen ja ehkä estää ikävien asioiden tapahtuminen kokonaan.
Olisi tekopyhää väittää, ettenkö itse kääntäisi koskaan päätäni. Etten teeskentelisi, etten tiedä. Myös minä tiedän asioita, joihin pitäisi puuttua. Asioita, jotka pitäisi ottaa puheeksi. Lopettaa hyssyttely ja hiljainen hyväksyminen. Kunpa vain jostain löytyisi tarvittava rohkeus ja pystyisin sanomaan, että nyt riittää. Minä en halua olla enää ”syytön silminnäkijä”.
Ella Nurmi, päätoimittaja