Kolme viikkoa sitten kävin katsomassa Juha Jokelan näytelmän Patriarkka. Teoksessa esiintyneet teemat onnellisuus, suomalaisuus ja suuret ikäluokat, sanomattomuuden kulttuuri ja kätketyt tunteet, jättivät ajatuksia. Isoimpana kysymyksenä: Miten tunnistaa olevansa turvassa ja onnellinen, vai voiko koskaan?
Lähtiessäni teatterista kävelin keskustorin suihkulähteen luo. Sen juurella oli paljon kynttilöitä ja muistolauseita. Hiljattain Helsingin keskustassa nuori mies oli tapettu ääriryhmän toimesta. Tätä tragediaa on puitu sosiaalisessa mediassa ja lehtien palstoilla. Muutama viikko sen jälkeen Suomi oli äänestetty maailman turvallisimmaksi maaksi. En lukenut tutkimuksen kriteerejä, mutta se laittaa miettimään.
Suihkulähteen luona huomasin ihmisten kävelyvauhdin hidastuvan: Osa jäi katselemaan kynttilöitä, osa toi itse lisää valoa. Kukaan ei kiirehtinyt tilanteesta pois, selvästi kaikki kunnioittivat tapahtuneen herkkää luonnetta.
Nuoren seurakunnan veisukirjassa lauletaan: ”Kuka lohduttais murheista mieltä, lohduttais sanoen: Miksi etsit sä elämää sieltä, joukosta kuolleitten?”. Me emme ole kuolleita sisältä, vaikka vähäsanaisia ja eleettömiäkin joskus. Emme vain kävele toistemme ohi huomaamatta ympäristöämme, emme anna rasismille, syrjinnälle, väkivallasta puhumattakaan, valtaa. Se ei ole inhimillistä, eikä kuulu minun suomalaisuuteen.
Tätä kolumnia suunnitellessani oli Aleksis Kiven päivä, yksi suomalaisuuden merkkipäivistä. Toivon suomalaisuuden yhden avaintekijän olevan yhteys toisiimme, vaikka vain saunan löylyissä ja harvoin kerrotuissa rakkaudentunnustuksissa.
Teemu Sytelä