Pari viikkoa sitten suuressa osassa Suomea liukasteltiin varsinaisessa pääkallokelissä. Plussan puolelle noussut lämpötila ja yöllä satanut vesi tekivät sekä pienistä että isoista teistä kauniita luistinratoja. Kelinmuutos oli niin raju, että monessa paikassa hiekka-autoa jouduttiin odottamaan pitkälle iltapäivään tai jopa iltaan asti, vaikka kelin lämpeneminen olikin ollut etukäteen tiedossa.
Parin viikon takainen pääkallokeli oli poikkeuksellinen, eikä siitä pitäisikään vetää suoria johtopäätöksiä teiden talvikunnossapidon tasoon. Fakta kuitenkin on, että monella tieosuudella kunnossapito vaikuttaisi viime vuosina heikentyneen.
Tienkäyttäjiä puhuttavat varsinkin liukkaudentorjunta ja auraus. Valta- ja kantateillä on usein salakavalaa kuuraliukkautta ja pienemmillä teillä lumi pakkautuu kovaksi ja liukkaaksi pinnaksi. Liian pitkään tiellä makaava lumi aiheuttaa myös polanteita ja uria, jotka vaikeuttavat turvallista tielläliikkumista.
Vaikeat ajo-olosuhteet tekevät ajamisesta myrkkyä myös ammattikuljettajille, jotka oletettavasti hallitsevat menopelinsä keskivertokuskia paremmin.
Kaikkia kolareita ja ojaanajoja ei toki voi laittaa huonoissakaan olosuhteissa tienpidon syyksi. Hyvin usein vikaa löytyy myös ratin ja penkin välistä – toisin sanoen kuljettaja ei ole osannut suhteuttaa ajonopeuttaan keliin ja olosuhteisiin sopivaksi. Alla voi olla myös renkaat, joiden ominaisuudet eivät ole riittävät turvalliseen matkantekoon.
Pelastuslaitoksen ohje jättää turha kiire pois, on hyvä. Jos kerran pelastajat ovat sitä mieltä, että tärkeintä on päästä perille, miksi meidän muidenkaan pitäisi kiirehtiä silloin, kun keli ei anna siihen edellytyksiä.