Olin Suomen suosituimman rap-artistin Cheekin eli Jare Tiihosen massiivisen jäähallikiertuneen ensimmäisessä konsertissa Helsingissä kaksi viikkoa sitten. Odotin innolla kaksituntista hiphop-iloittelua, jalkojen tanssimista puuduksiin ja äänen laulamista käheäksi. Kokemus oli kuitenkin hieman erilainen.
Lapsuuden ystäväni kanssa olemme kuunnelleet Cheekkiä jo teini-ikäisestä lähtien. Ensimmäistä kertaa näin miehen esiintyvän vuonna 2008 hämäysessä pikkukaupungin kuppilassa. Puitteiltaan vaatimattomasta keikasta on jäänyt mieleen positiivinen energia, joka imaisi juhlakansan sisäänsä. Toissa kesänä olympiastadionilla nähtiin Tiihosen hulppea show täynnä tunteita ja draamaa. Vaikka kyseessä oli yksi hienoimpia kokemiani kosertteja, kiinnitin huomiota, että vakavampaan suuntaan oli menty.
Jäähallikiertueen ensikonsertti oli teatraalisen draamaattinen, jopa hieman surumielinen. Monet Cheekin uuden levyn kappaleet ovat tummanpuhuvia, ja ne höystettiin kiertuetta varten kuvatulla lyhytelokuvalla, jossa peliongelmien takia velkaantunut Cheek lopulta tapetaan.
Elokuvan viimeisen osan ja Valot sammuu -kappaleen jälkeen lavalla oli niin synkkä tunnelma, että yleisö suorastaan jähmettyi.
Tiihosen tavaramerkki on tehdä kaikki isommin ja hienommin kuin kukaan koskaan. Ehkä dramaattisuudella pyrittiinkin juuri tähän. Erottautumaan esimerkiksi Elastisen viime syksyn superpirteästä jäähallikeikasta.
Konsertin loputtua kaverini tokaisi: ”olisi kiva nähdä Cheek esiintymässä rentona ilman paineita. Sellaisena kuin ennen.” Tähän asti Cheekin täydellisyyden tavoittelu on tuottanut hedelmää, mutta toisaalta ei tekisi varmasti huonoa höllätä vähän. Olla vähän tavallisempi, tehdä asiat rennommalla otteella. Kukaan tuskin pettyisi silloinkaan.
Miina Hakala