Tuntuu siltä, että olen viime aikoina elänyt hautajaisista toisiin.
Niitä ovat edeltäneet ne lohduttomat luopumisen vaiheet, joissa on jouduttu seuraamaan läheisen kamppailua kipujen kanssa, hänen voimiensa uupumista tai muistinmenetystään.
Ihmisen osaan kuuluvat sekä syntymä että kuolema, elämän ilot ja surut.
Kun itse alkaa lähestyä eläkeikää, huomaa suhtautumisensa ikääntymiseen, kaikesta luopumiseen ja elämän loppumiseen muuttuneen. Ne tulevat lähemmäksi. Tulevaisuuden näkymänsä näkee kokemustensa pohjalta helposti aika synkkinä. Enemmän kuin oma kuolema murehduttaa se, että jossain vaiheessa joutuisi kokonaan toisten hoidettavaksi.
Pikkuhiljaa alkaa tajuta, kuinka lyhyt tuokio pitkäkin elämä oikeasti on.
Kun alkaa vähänkin muistella, huomaa, että 30 vuotta on hurahtanut todella nopeasti. Lapsi on varttunut, valmistunut ammattiinsa ja aikuistunut. Meistä, nuoresta parista, on tullut huomaamatta ikääntyvä pariskunta, josta toinen on jo eläkeläinen. Jos elää saamme ja seuraavat 30 vuotta menevät yhtä nopeasti, olemme ysikymppisiä tuossa tuokiossa.
Rajallisuus on elämän eliksiiri. Pitää vain muistaa, ettei mikään ole itsestäänselvää. Kaikki voi muuttua tai päättyä hetkessä. Tulevaisuuttaan saa suunnitella, mutta sitä on turha jäädä murehtimaan. Se vie vain ilon tästä hetkestä ja päivästä. Tärkeintä on elää täysillä tätä päivää niin, ettei tarvitse myöhemmin katua.
Hautajaisissa muistellaan kuollutta omaista. Muistojen merkitys korostuu, kun ihminen on poissa. On mieltä lämmittävää kuulla, minkälaisia muistoja hän on jättänyt. Muistot syntyvät yhteisistä kokemuksista. Vaalitaan niitä!
Eeva-Liisa Kulju, toimittaja