Helmikuussa koulussa oli tutoropettajan tapaaminen, missä alustavasti valittiin kursseja ensi vuoden opintoihin. Luvassa on varmasti toinen(kin) hyvin työntäyteinen vuosi musiikin teorioita, tanssia, näyttelemistä ja laulamista, puhumattakaan produktioista.
Kun koulu alkoi, syksyn aikana mieleeni kirkastui ajatus. Kahden kansanopiston jälkeen tajusin opiskelevani täysin samoja asioita: teatteria, tanssia, musiikkia. Ammattikorkeassa on vaan iso ero, että tästä tulen valmistumaan ammattiin. Toisena pienenä erona se, että pääpaino on musiikki, ja ammattinimike tulee olemaan muusikko, ei näyttelijä. Vaikka näyttelijäntyöhön saakin pätevyyttä.
Vaikka nautin ajastani täällä, ja suunnattomasti kaikista töistä, mitä teen, niin aina ei jaksa. Joskus tulee niitä päiviä, että ei kiinnosta, väsyttää, murehtii asioita omassa elämässään, tai on uupunut työn määrästä.
Muistelin joku päivä, kuinka lukioiässä saatoin nukkua yöllä vain neljästä kuuteen tuntia, ja jaksoi heti seuraavan päivän askareet. Onko kyse jaksamisesta, vai yksinkertaisesti siitä, että oppii tunnistamaan vuosien myötä omia rajoja, jaksamisia ja aikataulutuksia paremmin? Hyvä kysymys.
Pitkän talven jälkeen, kevät ja lisääntyvä valon määrä piristävät arkea. Mutta joinain päivinä, kun asiat eivät mene putkeen, niin on hyvä itkeä, nauraa, syödä hyvin, nukkua. Riisua vaatimuksien viidakko yltään ja vain olla. Tehdä mitä huvittaa. Itkeä, jos haluaa. Ihminen ei ole kone, meillä kaikilla on oikeus, ja kaiken stressin keskellä velvollisuus, levätä välillä.
Pitää hajottaa itsensä aina uudelleen, jotta voi muuttua vahvemmaksi.
Teemu Sytelä, opiskelija