Oli siinä säpinää, kun talon väkiluku lisääntyi yhden päivän aikana kymmenellä hengellä, muisteli alavutelainen Yrjö Asunmaa evakkojen tulosta kotiinsa.
Nyt vuonna 2015 olemme voineet mediasta seurata sotapakolaisten tuloa Välimeren yli ja Suomen vastaanottokeskuksiin. Tämä panee miettimään, miten elämämme muuttuu, jos ja kun niitä sijoitetaan koteihimme ja kotikuntaamme ja mikä ero näillä muuttoliikkeillä on. Evakothan olivat kotimaamme kansalaisia. Sotapakolaiset eivät osaa kieltämme ja he ovat islaminuskoisia eivätkä tunne ennestään kulttuuriamme. Joka tapauksessa hekin ovat joutuneet evakkojen tavoin jättämään nopeasti kotinsa ja tarvitsevat apua.
Viime viikkojen ajan on monen suomalaisen mielessä pyörinyt vanhat muistot 70 vuoden takaa. Seuraavassa niitä on syntymäkylästäni Alavuden Asunmaanmäeltä, joka käsitti kymmenen tilaa. Niistä jokaiseen tuli evakkoja eli siirtolaisia Karjalasta, osa pysyvästi, osa tilapäisesti.
Joulukuussa 1939 ensimmäiset evakot tulivat Pyhäjärveltä Alavudelle. Asunmaanmäelle soitettiin puhelimella, että heitä pitää lähteä hakemaan jokaisesta talosta Rinteen koululta. Isä-Eemeli oli järjestelemässä heidän sijoitteluaan eri taloihin. Hakijat saivat itse valita, keitä he ottivat. Siinä kävi niin, että vanhaa jehovantodistaja-pariskuntaa eikä vanhoja Pennasten sisaruksia huolinut kukaan. Niinpä isä toi heidät meille. Pennaset saivat asunnokseen yläkerran huoneen. Vanha pariskunta, joka tosin pian lähti toiseen kylään uskonveljiensä luo, sai makuupaikan alakerran saliksi kutsutusta huoneesta.
Siirtoväen määrä ylitti laskelmat. Alavudelle heitä tuli kohtuuttoman paljon, suurimmillaan määrä oli helmikuussa 1941 kaikkiaan 7879. Lukumäärä oli noin puolet koko kunnan asukasmäärästä. Osa heistä oli sijoitettuja yhteismajoitukseen kouluille. Heitä ryhdyttiin pian siirtämään niihin naapurikuntiin, joissa oli vähän evakkoja.
Toinen suuri siirtolaistulva tuli jatkosodan jälkeen kesällä 1944. Tulijat olivat nyt lähinnä Valkjärveltä ja Käkisalmen maalaiskunnasta. He olivat aina siihen saakka, kun heidän lopullinen sijoituspaikkansa oli varmistettu.
Mieluisia muistoja
Pennasten sisarukset olivat nimeltään Anna, Hilma ja Ville. Annan polvet olivat reuman takia jäykistyneet koukkuun, joten hän tarvitsi koko ajan sisarensa apua. Välirauhan aikana 1940–1941 nämä naiset eivät lähteneet meiltä pois. Sen sijaan Ville, joka osasi puusepän töitä, lähti sekä kotiinsa Karjalaan että jatkosodan jälkeen Suodenniemelle, heidän lopulliseen sijoituskuntaansa, jonne hän rakensi pienen talon. Sinne hän rauhan 1944 jälkeen haki sisarensa, jotka olivat olleet meillä yhteen mittaan siis noin viisi vuotta.
Virkeä ja ystävällinen Hilma on erityisesti jäänyt mieleeni, sillä hänellä oli mielenkiintoiset muistot ja ruokareseptit palvelupaikoistaan Viipurin herrasväen kodeissa. Olin usein halukkaasti heidän luonaan vinttikamarissa. Erityisesti muistan lukeneeni ääneen Annalle ja pienenä kävelleeni Hilman kipeän selän päällä sitä parantaakseni. Kävin heitä tapaamassa vielä Suodenniemelläkin.
Naapuritaloihin oli sijoitettu ikäisiäni, poikia joiden kanssa tulin hyvin toimeen, mutta en ryhdy heitä tässä esittelemään. En kuitenkaan malta olla sanomatta pienestä Veikko–pojasta, joka tottui evakoille ennestään outoihin veriruokiin. Niinpä hän tietämättään sanoi kerran sopimattomasti: ”Äit, saahanks myö nyt verilättyi, kun mummu kuoli.” Pojan kysymys on hyvä esimerkki kulttuurieroista!
Meitä oli kolme naapurin poikaa, jotka rupesimme keskenämme matkimaan kaunista Karjalan murretta ja olemme jatkaneet sitä aina myöhemminkin, kun olemme tavanneet. Opimme myös sotavanki Teutorilta venäjänkielisiä lauseita ja opetimme hänelle suomen kieltä. Vanhempamme luottivat Teutoriin niin, että he päästivät meidät hänen kanssaan marjametsään. Me pidimme Teutorista ja hän meistä.
Alavudesta tuli lumivaaralaisille loppusijoituspaikka, mutta kaksi valkjärveläistä perhettäkin sai jäädä kyläämme. Kaikkiaan evakot rakensivat Alavudelle yli 70 taloa, joista viisi Asunmaanmäelle. Naapurin tytär menetti sodassa ainoat veljensä. Samaan naapuriin tulikin sitten karjalainen vävy isännäksi. Karjalaa unohtamatta hänestä tuli aito eteläpohjainen. Vuonna 1970 olin hänen mukana seuramatkalla Leningradissa, Kun linja-autoon nousi venäläisiä passintarkastajia, hän liikuttui kyyneliin asti. Minulle hän sanoi, että on outoa katsoa venäläisiä, kun heitä on tähän asti katsonut vain kiväärin piipun takaa.
Kun olen viime aikoina muistellut näitä aikoja, olen vasta nyt todennut, että en ole ennen tullut tietämään, kuinka meidän kyläämme tuli sattumalta merkittävien sukujen jäseniä: Puputit eli laulaja Markku Aron isovanhemmat, juoksija Martti Vainon lähisukulainen, taiteilija Johannes Tannisen isovanhemmat ja Koprat, joiden suvussa on kuuluisa amerikkalainen astronautti.
Olen kertonut näitä muistoja osoittaakseni, että evakot toivat uusia tuulia kotikylääni ja heidät otettiin hyvin vastaan. Heitä kutsuttiin perhejuhliin niin kuin muita kyläläisiä. En osaa kuvitella, millaiseksi muodostuisi yhdessäolo esimerkiksi irakilaisten ja syyrialaisten kanssa. Varmaan hyväksi, ehkä erilaiseksi kuin evakkojen kanssa. Silti toivon, että he voivat ennen pitkää palata kotimaahansa ja että sotaan sekaantuneet suurvallat haluavat lopettaa aseavun ja omalta osaltaan lopettaa väkivallan käytön.
Martti Asunmaa, Oulu