Ala-asteella oma luokkani oli Ähtärissä samassa siivessä, jossa toimi niin sanotun apukoulun kaksi luokkaa. Omalle luokalleni olikin aivan luonnollista, että olimme tekemisissä näiden oppilaiden kanssa sekä välitunneilla ja välillä myös oppitunneilla.
Apukoulun puolella oli eräs vanhempi mustalaispoika, jonka kanssa en ollut sen enempää tekemisissä, mutta morjestimme toki tavatessamme myös sen jälkeen, kun olin itse siirtynyt yläasteelle ja lukioon. Kerran kuitenkin satuimme kulkemaan kotimatkaa yhdessä ja ainakin minulle jäi mukava olo yhteisestä juttuhetkestä.
Todellisen yllätyksen koin silloin, kun kerroin tästä juttutuokiosta ystävälleni. Hän oli kauhuissaan siitä, että olin uskaltanut jutella tämän mustalaispojan kanssa. Kommentti pysäytti teini-minut ja sai tajuamaan, kuinka helposti me ihmiset pidämme tuntematonta uhkana.
Olen miettinyt usein sitä, miten ihmisten epäluuloisuus vaikuttaa. Uskon, että ruokimme epäluuloillamme kielteistä kehää. Mietipä itse, miten se olisi vaikuttanut sinun käytökseesi, jos sinut olisi lapsesta asti järjestelmällisesti leimattu esimerkiksi ulkonäkösi tai käyttämiesi vaatteiden takia epäluotettavaksi ja potentiaaliseksi rikolliseksi. Jos olisit aina uuden ihmisen tavatessasi joutunut jännittämään, näkeekö hän sinut yksilönä vai ihmisryhmän edustajana, jonka on mielessään leimannut kelvottomaksi. Voitko kirkkain silmin väittää, ettei se olisi voinut vaikuttaa siihen, miten suhtaudut yhteiskuntaan sekä itseesi? Minä en voi.
Ella Nurmi, päätoimittaja