Lauantai-iltana suihkunraikkaana kaakaota juodessakin voi valaistua. Juuri edellä mainitusti kävikin. Tajusin nimittäin, että suomen kieli on paljon tunnerikkaampi kuin esimerkiksi englanti - vaikkei niistä puhujista oikein samaa voi sanoa.
Ajatellaampi vaikka sanaa löllö. Löllöhän on siis muun muassa vetelän ja löysän ohella myös jokseenkin harvinainen, suomalainen sukunimi. Luin joltain foorumilta, kuinka saksankielistä vastinetta sanalle löydettyään kirjoittaja käyttää sitä saksaa puhuessaan sanatarkasti lainattuna ”das ist ganz löllö”. Vastaavanlaisia, outoja adjektiiveja on tietysti useampi, joiden merkitystä pitää luultavasti ei-suomea taitavalle keskustelukumppanille selittää enemmän tai vähemmän tarkasti.
Myös suomenkielen verbien ja substantiivien taivutus on aivan oma, omalta osaltaan mielenkiintoinen lukunsa. Lauantai-iltana mietin rääkätä-verbin taivutusta. ”En rääkkääkkään” näyttää kirjoitettuna ja kuulostaa puhuttuna enemmän varislinnun raakunnalta kuin ihmisen puheelta. Vielä oudompaa sitä on yrittää selittää englanniksi.
Lisäksi suomen kirosanat tuntuvat olevan paljon värikkäämpiä ja monikäyttöisempiä kuin useimpien muiden kielten. Yhdistelemällä eri sanoja pystyy käytännössä luomaan monenlaisia uusia maukkaita merkityksiä, joiden käyttö ketutustilanteessa on loistava tapa purkaa ärsytystä.
Itselläni tuli mieleen ala-asteella luokkalaiseni keksimät sanat memo ja möskä, joide merkityksestä ei kukaan oikein ottanut selvää, mutta joita käytettiin joka tapauksissa tilanteen mukaan.
Tietenkin on monia muitakin kieliä, mutta suomi tuntuu omalla kohdalla jollain tapaa spesiaalilta. Sanoilla voi perseillä käytännössä miten vain, mutta silti suurin osa puhujista ymmärtää – tai ainakin esittää ymmärtävänsä – mistä puhutaan ja missä mennään.
Kiihkoilija, oman elämänsä maisteri