Liikun sähköpyörätuolilla, joka tieliikennelain mukaan rinnastetaan jalankulkijaan. Sähköpyörätuoli on erikoissairaanhoidon lääkinnällinen liikkumisen apuväline, jonka käyttöoikeuden saa vain tiukoin kriteerein (sairausdiagnoosi ja kävelemättömyys, riittävä toimintakyky ja moitteeton apuvälineen hallinta sekä hyvät aistit ja luotettava liikennesilmä).
Olen jatkuvan ihmettelyn ja syrjinnän kohteena tuiki tavallisissa asioissa, kuten ulkona liikkuminen ja lenkkeily. Henkilökohtaista avustajaani ja minua on jopa uhkailtu poliisilla maantiellä lenkkeilystä. Oudoin ja halveksuvin kysymys kuultiin, kun joku epäili lupaamme liikkua maantiellä. Jalankulku- ja autolla-ajolupa ovat kunnossa, joten en ”aiheuta tilanteita”, kuten jotkut väittivät.
Joudun joka päivä autoilijoiden aiheuttamiin vaaratilanteisiin. He joko kiilaavat minut pehmeälle ojanpenkalle, pysähtyvät eteeni maantiellä ilman syytä tai eivät pysähdy suojatielle, vaikka jo olen menossa tai aikeissa ylittää tien. Pyöräilijätkin tönivät avustajaani kivuliain seurauksin, vaikka takaa ohittaessa pitäisi käyttää soittokelloa, joka on pakollinen.
Lisää turvattomuutta aiheuttavat kouluttamattomat koirat ja tottelemattomat irtokoirat omistajansa kanssa. Kaikenlaisen muunkin kiusaamisen liikenteessä voisi jo lopettaa, kuten huutelun, sormilla osoittelun ja nauramisen, puhelimella kuvaamisen ja apuvälineen eli jalkojeni haukkumisen ja nimittelyn.
Yhteiskunnan rakenteissa kyllä riittää vammaisvihaa, mutta pitääkö tavallisten kaduntallaajienkin laskeutua samalle tasolle? Jokainen voi nyt tarkistaa peilikuvansa, näkyykö sieltä vammaisvihainen ja asennevikainen tyyppi vai tyhmä ja tietämätön vai välinpitämätön?!
Kiitokset osoitan nuorille kuskeille, jotka ovat aina kunnioittaneet liikennesääntöjä menopeliensä kanssa, eikä minun ole tarvinnut heidän kanssaan pelätä tien päällä.
Sähkäri-lenkkeilyterveisin ja muidenkin apuvälineillä liikkuvien puolesta
Kristiina Toikko Ähtärin raitilta