Kävin kesällä Dachaussa, sekä kaupungissa että keskitysleirillä. Dachau on sympaattinen saksalainen pikkukaupuki ja keskitysleirin rakentaminen vain muutaman kilometrin päähän keskustasta oli käytännössä vain huonoa tuuria kaupungille. Sekä sen silloisille että nykyisille asukkaille.
Arbeit macht frei –fraasia hehkuttavan portin lävitse kulkemisesta syntyi oma kutinansa, mutta leirialueella vierailun aikana oli jollain tapaa epäuskoinen olo.
Oli vaikea uskoa todeksi, mitä kaikkea sellaisessa paikassa oli todella tehty sukupolvia aikaisemmin. Oli vaikea uskoa, että todella oli sellaisessa paikassa.
Sanonta ”matkailu avartaa” pitää paikkansa. Dachaussa vierailuni jälkeen aloin tajuta entistä paremmin sitä, mitä ylitsepääsemätön, pelosta juureutuva viha voi saada aikaan. Kaikki ei ollut enää vain oppikirjojen sanahelinää siitä, mitä oli joskus tapahtunut ”siellä jossain muualla”. Jollain tapaa se kaikki tuli paljon lähemmäs. Se, millainen lopputulos asioilla voi pahimmillaan olla, jos ihmisiä aletaan erottella yksittäisten ominaisuuksien perusteella – oli se sitten kieli, ihonväri, uskonto tai vaikkapa harrastukset.
Jokainen henkilö voi omilla toimillaan, puheillaan ja yleisellä asenteellaan vaikuttaa myös muihin. Kukaan tuskin haluaisi omalle kohdalleen arvostelua ja suoranaista vihaa sellaisten ominaisuuksien takia, joihin on itse todella vaikeata tai jopa mahdotonta vaikuttaa. Vieläpä, jos viha on täysin perusteetonta – kaikki perustuu vain tietämättömyyteen ja ennakkoluuloihin.
On hyvä muistaa, että loppupeleissä kaikki olemme kuitenkin ihmisiä. Vaikka itsellä olisi erilaiset preferenssit erilaisiin asioihin tai jos ulkonäkö olisi erilainen, ei se silti horjuta sitä faktaa, että me kaikki olemme tasa-arvoisia.
Mao Zedongia lainatakseni, antaa kaikkien kukkien kukkia. Kukat eivät vahingoita toisiaan henkisesti tai fyysisesti. Miksi meidänkään siis pitäisi tehdä niin toisillemme?
Kiihkoilija, oman elämänsä maisteri