Tiistaina vasten yöllä oli pinna kireällä. Joku kaksipyöräisellä liikkuva oli päättänyt, että hiljentyneelle asuntoalueelle on hyvä tulla puoliltaöin kokeilemaan, millaiset saundit omassa menopelissä onkaan. Äänet kimpoilivat talojen seinistä ja kulkeutuivat hyvin sisään avoimesta makuuhuoneen ikkunasta. Kesken unien tapahtunut herätys nosti verenpainetta ja oli pienestä kiinni, etten sännännyt yöpaidassa pihamaalle huutamaan häirikölle, etteivät kaikki ole lomalla vaan jotkut joutuvat nousemaan aamulla töihin.
Viime viikkoina melusta on keskusteltu myös Ylen Radio Suomessa pyörivässä Kansanradiossa. Taisi olla viime sunnuntaina, kun eräs soittaja kehotti kaupungin meluun kyllästynyttä muuttamaan maalle, missä ei taatusti saa nauttia luonnonrauhasta.
Erilaiset elämisen äänet kuuluvat sekä maaseudulle että kaupunkiin. Niiden kanssa pitää osata elää ja joskus niitä pitää myös sietää. Mutta missä menee se raja, että asiasta saa nostaa äläkän?
Itseäni harvoin haittaa se, jos päiväsaikaan naapurista kuuluu kovaäänistä musiikkia, lapset leikkivät äänekkäästi tai moottorit pauhaavat. Joskus ne toki ärsyttävät, mutta silloin on syytä katsoa peiliin.
Aamu-unisena sen sijaan toivon, ettei kukaan naapureista innostu leikkaamaan ruohoa tai käyttämään lehtipuhallinta ennen aamukahdeksaa. Myös iltaisin toivon tienoon hiljentyvän viimeistään Kymppiuutisiin mennessä. Satunnaisesti se kyllä käy, että naapurissa istutaan iltaa pidempäänkin, mutta yhdentoista jälkeen olisi hyvä laskea äänentasoa ja muistaa myös naapurit. Siten säilyy parhaiten myös sopu.