Opiston ohjelmasta löysin monia mielenkiintoisia kursseja. Aika on kuitenkin rajallinen ja voimavarat. Joudun miettimään, otanko haasteita vai haenko harrastuksista vain iloa ja mielihyvää. Taustalla ovat työn ja muut oman elämän haasteet.
Ollakseen mielekästä elämä kaipaa haasteita. Vaatii rohkeutta rikkoa oman mukavuusalueensa rajoja, mutta kun niin tekee, saa elämään uutta väriä. Onkohan rajojen rikkominen vaikeinta meille, jotka on kasvatettu kilteiksi ja tunnollisiksi?Luin juuri jostain, että uuden oppimista voi tehostaa yhdistämällä siihen käsitöitä. Esimerkiksi vierasta kieltä kannattaa aivotutkijoiden mukaan kuunnella samalla sukka kutoen. Silloin molemmat aivopuoliskot ovat käytössä. En tiedä, mitä kielen opettajat sanovat, jos opiskelijat tulevat tunneille kutimen kanssa. Voisihan sitä kokeilla. Tieto herättää miettimään, miten sitä voisi hyödyntää koulussa. Ymmärtääkseni siellä kaikki ylimääräinen koetaan tunnilla pelkästään häiriöksi. Siinäkin käsityksessä voisi olla tarkistamista.Rajojaan voi rikkoa monella tapaa. Jos elämä on täynnä liikuntaa, voisi vaihteeksi kokeilla kuvataidetta, kuorolaulua tai kädentaitoja. Kangaspuiden ääreltä sopii välillä heittäytyä vaikka zumbaamaan. Jonkun uuden kokeileminen tuo taatusti virikettä vanhaan ja jo hyväksi koettuunkin.Kaikki opiston kurssit ovat koko toiminta-alueen asukkaiden käytössä. Siinäkin tarvitaan rajojen ylitystä. Pikkuhiljaa se käytäntö onkin yleistynyt. Varsinkin vuorotyöläiset ovat oppineet etsimään omaan aikatauluunsa sopivia ryhmiä yli kuntarajojen. Jokin kipuraja siinä on. Kuortaneen ja Ähtärin välimatka koetaan yhä pitkäksi. Mukavan kaverin kanssa tai kimpassa matkat sujuvat helpommin. Lapsiaan monet kuljettavat harrastuksiin kauemmaksikin. Samalta suuntaa ja samalle illalle olisi ehkä löydettävissä itsellekin tekemistä.
